pari kuukautta on vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta, eikä se ole ollut ihan suunniteltu juttu. elämä on päättänyt täyttää kalenterin vähän turhankin tehokkaasti. töitä on tullut lisää, uusia ovia auennut ja mitä en olisi ihan heti  uskonut; kellari studion ovi sulkeutuu pian lopullisesti.

ajatukseni ovat pyörineet viime aikoina paljon kohtaamisissa ja vuorovaikutus tilanteissa.

vuosien varrella on tullut työskenneltyä todella erilaisten ihmisten kanssa. työpaikat ja ammatit ovat vaihtuneet, mutta kaikista niistä kokemuksista ja ihmisistä - myös huonoista, on ollut apua monella tapaa tähän hetkeen. olen aina ollut sellainen tyyppi, joka kannustaa ja auttaa muita. nykyään yrittäjänä olen sellainen joka jakaa kontakteja, avaa ovia ja näkee toisissa potenttiaalia. Olen tarjonnut mahdollisuuksia lähes tarjottimella, koska uskon yhteistyöhön ja siihen, että hyvää kannattaa laittaa kiertämään. 

kuvaajana annan myös tilaa niille, joita ei aina nähdä tai jotka jäävät helposti sivuun. reunalla on tilaa kaikille! kohtaan jatkuvasti erilaisia ihmisiä, tarinoita ja hetkiä. se on yksi syy miksi rakastan kuvaamista. viime aikoina olen joutunut myös pohtimaan arvojani ääneen, en vain itselleni, vaan myös muille.

aivan tampereeen keskustan ytimessä, kuitenkin katseilta piilossa sijaitsee mun pesä = studio, jossa kuvaan kaikenlaisia ihmisiä, kaikenlaisiin eri tarkoituksiin.

vähemmän. enemmän. vapaus luottaa siihen, että oikeat kohtaamiset tapahtuvat ilman jatkuvaa somessa huutamista. vuodenvaihde oli ehkä jopa hieman kliseisesti paras hetki aloittaa uusi aikakausi. muutos on yllättänyt positiivisesti. en ole enään notkunut somessa samaan tapaan. ei jatkuvaa postaustulvaa, ei siihen liittyvää tressiä.

katoaako keskeneräinen ihminen näkyvistä? täydellisyyden tavoittelu on nykyään kaikkialla. ulkonäössä, mielipiteissä, urassa, vanhemmuudessa, hyvinvoinnissa ja jopa siinä miten aito pitäisi olla. kaiken pitäisi olla hiottua, harkittua ja valmista. myös keskeneräisyys, paradoksaalisesti, pitäisi esittää täydellisessä muodossa.

vuosi 2025 alkaa olla pian paketissa ja tässä vaiheessa minulla on kaksi asiaa jotka täyttävät arkeni: kiire ja salaisuudet. työpöydälläni pyörivät kaksi suurta kuvausprojektia, joista en malttaisi olla puhumatta mitään, mutta paljastukset saavat odottaa ensi vuotta. silti jo nyt tiedän, että niistä tulee jotain erityistä. samaan aikaan kun editoimattomien kuvien kansiot kasvavat, huomaan odottavani joululomaa kuin lapsi suklaakalenterinsa luukkujen avaamista.

minne tahansa olen elämäni aikana mennyt, tuntuu kuin olisin fyysisesti paikalla, mutta sisälläni jokin jää aina laukkujen kanssa ovelle. on ihmisiä joilla on selkeä suku, tarina ja perheensä muodostama selkänoja. minä en ole yksi heistä.

idea tähän blogin perustamiseen syntyi muutama vuosi sitten, yksinkertaisesta haaveesta olla someton yrittäjä. ennen rotvallin perustamista olin pitänyt jo jonkin aikaa taukoa somesta. löysin somettomuudesta vain hyviä puolia ja jatkuvan puhelimen näpräämisen loppuminen vapautti aikaa. sitä oli myös ihan eri tavalla tilanteissa aidosti läsnä. 

syyskuu on tarjoillut todella laajan skaalan eri tunnetiloja. esikoiseni saavutti täysi-ikäisyyden, sain uuden vuokralaisen studiolle ja olen päässyt työskentelemään enemmän omien proggisten äärellä. tälleen loppuvuodesta asiakas kuvausten osalta on hiljaisempaa, niin saan uppoutua rauhassa omaan sisäiseen maailmaani. OOn myös pohtinut paljon tulevaisuuttani ja tehnyt sen osalta isojakin ratkaisuja.

Perustin rotvalli artin huhtikuussa 2023. Ennen sitä kuvasin enimmäkseen synkkiä aiheita ja tein pääosin mustavalkokuvia. pakottava itseilmaisun tarve avasi portit valokuvaukseen. halusin kuitenkin kysynnän takia kehittyä monipuoliseksi kuvaajaksi joten opettelin parissa vuodessa tekemään kaikenlaisia kuvauksia. olen aina ollut vähän yksinäinen susi joten luontevin polku opetella kuvausta oli tehdä se itse. oma tekeminen on alkanut vahvistumaan ja se alkaa löytämään oman paikkansa.  se mistä kaikki alkoi... on tuleva. - 2026 -