minne tahansa olen elämäni aikana mennyt, tuntuu kuin olisin fyysisesti paikalla, mutta sisälläni jokin jää aina laukkujen kanssa ovelle. on ihmisiä joilla on selkeä suku, tarina ja perheensä muodostama selkänoja. minä en ole yksi heistä.
Ystäväni Jenni K, pitkäniemen hautausmaalla . oma kuva proggis kesä 2025.
lähtötaustani on sellainen, jota kutsutaan kauniisti " ei helpoimmasta päästä." minulle se on tunne, että synnyin maaperälle, joka ei koskaan oikein kannatellut. se tekee identiteetistä irrallisen. kuin olisi lähtenyt elämäntielle ilman karttaa, taskussa vain kompanssi, joka pyörii välillä minne sattuu. olen kuitenkin alkanut kasvattamaan juuria sinne, missä minua katsotaan lempeästi. missä voin olla oma itseni, esittämättä parempaa kuin olen. sinne, missä elämä tuntuu omalta.
vaikka omat juureni ovat hatarat, minulla on perhe, jonka kanssa elämä tuntuu kokonaiselta. mies ja kolme tytärtä.
lapset eivät ehkä tiedä, kuinka moni asia heidän elämässään on sellaista, mitä en koskaan saanut ja nyt en puhu materiaalista. heidän maailmassaan on asioita, jotka minun maailmassani olivat luksusta.
heidän kauttaan olen nähnyt, miltä näyttää se "normaali", joka itseltäni puuttui,
isoin toiveeni jo pienestä tytöstä oli olla aikuinen. aikuisena löysin tälle toiveelleni syyn. en tullut kohdatuksi ja kodin ilmapiiri oli aina arvaamattomuutta ja emotionaalista kylmyyttä. ikävät asiat lakaistiin maton alle. niistä ei saanut puhua. minulla oli vahva tarve paeta ja saada omaa tilaa jonka johdosta ylä-aste aika meni reilusti päihteitä käyttäen. koin ettei minun tunteeni tai tekemiseni olleet tärkeitä. nyt tuntuu väärältä edes kirjoittaa tätä tänne vaikka äitini on muistisairaana hoivakodissa ja isäni menehtyi äkillisesti viime tammikuussa. olen aina pohjimmiltani ollut kiltti, tunnollinen ja vahvan empatiakyvyn omaava. olen ehkä halunnut miellyttää juuri siksi, että olen jäänyt paitsi niin monesta asiasta pienenä. ole hakenut hyväksyntää suurimman osan elämästäni. minua ei koskaan kehuttu tai kannustettu kotona. annettiin ymmärtää, että aina voi mennä sieltä missä aita on matalin.
muistan itselle tärkeitä asioita tai saavutuksia joista menin kertomaan vanhemmilleni. he eivät kommentoineet mitenkään. yleensä vaihtoivat puheenaihetta. luokkakaverini jäi junan alle ala-asteella ja juoksin itkien kotiin kertomaan. muistan aina äidin sanat " Mene nyt muualle itkemään siitä." onneksi koulussa ja ystävien kesken edes käsiteltiin kuolemaa, mutta itkin vielä kuukausia itseäni uneen iltaisin. ilman lohdutusta.
nähdyksi tuleminen on tärkeää.
kun meidät nähdään, muuttuu maailmamme. nähdyksi tuleminen kasvattaa juuria, jotka kantavat meitä eteenpäin ja antavat voimaa elää todeksi omat unelmamme. tänään tunsin silti juurettomuutta, ja se tunne muistutti minua menneisyydestäni, niiden vaikeiden hetkien traumoista, jotka edelleen vaikuttavat minuun. tämä juurettomuuden tunne toi pintaan muistoja siitä, miten olen joskus jäänyt ilman tukea ja hyväksyntää. vaikka ne muistot ovat raskaita kantaa, tiedän, että voin käyttää niitä voimavarana kasvattaakseni juuria, jotka tukevat minua täällä ja nyt.
Lisää kommentti
Kommentit